Noniin jokohan sitä viimein saisi kasattua sitä Huarazin reissua tänne. Eihän tosta Pääsiäisestä olekaan ku joku kuukausi aikaa! Hiukkasen ollu noita kouluhommia ja kaikkea muuta tehtävää. Nii ja sit ton kuvat sisältävän kovalevyn kaivaminen laukusta on aina niin rankkaa... :D Noo eniveis, tässä sitä nyt tulis.
Päätettiin siis kaveriporukalla viettää Semana Santa aka. Pääsiäinen Huarazissa. Päätettiin myös hurauttaa sinne autolla. Tai siis enhän mä mitään päättänyt vaan näin mulle vaan kerrottiin. Semana Santa, Huaraz, autolla, nää ja nää ihmiset. Piste.
Ja en kyllä päättänyt sitä lähtöaikaakaan. Klo 03.30. Jepjep. Ei sitte nukuta.
Lima - Huaraz 408km. Matka-aika autolla noin 5h (hullu kuski), bussilla vähän enemmän.
Matkahan alko siis niin, että käytiin poimimassa pari muuta kyytiin. Tai ainakin yritettiin. Ensimmäinen ei vastannut puhelimeen eikä kuullut meidän huuteluja. Soitti se takasin sitte 4h myöhemmin. :D Nelistään sitten hurautettiin Huaraziin, kepeät 3000m merenpinnan yläpuolelle. Mitä ylemmäs noustiin, sitä tukalammaksi kävi olo. Ensin ajattelin, että se johtuu pelkästä väsymyksestä, mutta ehkei sittenkään.
No perillä kamat hotellille ja syömään! Eiku ainii, perulaiseen tyyliin odotellaan. Ja odotellaan. Lopulta se korkeus yhdistettynä väsymykseen ja nälkään rupes käymään mun ja Ainon hermoille, joten päätettiin hylätä muut ja lähtä syömään. No kyllä me sit loppujen lopuksi odotettiin kaikki paikalle (pinna kireenä) ja paineltiin kaikki yhdessä lounaalle.
Odotettiin sitä ruokaa...
Kun oltiin maksamassa, niin huomattiin, että yhdeltä kaverilta oli varastettu laukku. Mikä reissun alotus.
Raspadilla! Hyvää kyllä, mulla vaan maha (ja koko kroppa) ihan sekasin tosta korkeudesta (seuraavina päivinä selvis, ettei toi 3000m oo vielä mitään).
Illalla käytiin vielä kiskomassa rauhottavaa teetä, että olo vähän parantuisi. Piti nimittäin valmistautua seuraavaan päivään.
Aamulla herätys 6.00, vaatteet niskaan ja menoks. Ai minne? Ei hajuakaan. Vuorille.
Matkaseurana (ja -oppaina?) paikallinen kaveri perheineen. Lava-autolla huristeltiin pitkin poikin kuoppaisia teitä. Osa matkusti lavalla. Tytöt tietysti sisällä.
Aamupala syötiin paikallisessa kodissa jossain siellä vuorilla. Aika askeettiset oltavat oli. Talossa oli ainoastaan yksi iso pöytä ja tuolit sen ympärillä. Toisessa huoneessa oli kattila. Hurja kasa lapsia. Oli niillä joku kolmas huone vielä, mutta ei me sinne kurkittu. Pihalla siis kanat ja koirat juoksenteli vapaina sulassa sovussa. Yritti ne kanat välillä tulla sisäänkin. Ehkä ne olis halunnu lautaselle. Kuvia ei kerta kaikkiaan kehdattu ottaa.
Aamupala: kuumaa maitoa (suoraan lehmästä tietenkin), itse tehtyä super hyvää leipää ja sen päälle hunajaa. Iloisena sitä meille tarjoilivat. Kaverin äiti ja sisko laktoosi-intolerantikkoina vähän virnistelivät, mutta ei me niitä siihen pöytäänkään kehdattu jättää.
Klassinen lampaita tiellä -tilanne.
Oltais voitu tunkea ittemme johonki salaiseen maanalaiseen mestaan, mutta ahtaanpaikan kammo iski jo heti alussa.
Jalkapalloa anyone? En kyllä tiedä millä voimilla. Korkeutta joku kolme ja puoli tuhatta metriä.
Milläs voimilla nämä vetästiin?
No siihen ne voimat sit loppuki. Siestan aika.
Lounas nautittiin samassa paikassa kun aamupala. Tällä kertaa tarjolla oli kunnon perinteinen perulainen juhla-annos. Ensin jättilautaset perunoita ja marsua. Tai niin kaverin äiti väitti. Jälkeenpäin selvisi, että se olikin kania eikä marsua... Ei paljon kannata kysellä. Tässä vaiheessa oltiin kaikki ihan täynnä. Noni eiköhän perheenpää kanna kaikkien eteen vielä lautaselliset jotain perunakeittoa. Me vaan kaikki pohdittiin, että mihin hittoon se oikein tungetaan. Ei muuta kun naamariin vaan.
Kammettiin ittemme penkeistä ylös ja takasin autoon. Miehet lavalle. Myös paikallisen perheen isä (kuvassa oikealla) hyppäsi kyytiin osaksi matkaa. Taisi siellä matkustaa joku äitikin pienen lapsen kanssa.
Mate de coca. Buenas noches.
xo Karoliina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti