Huarazin kolmannen päivän ohjelma selkeni vasta edellisenä iltana. Päätettiin lähteä Laguna 69:lle. Herätys taas kerran 6.00 ku kaveri tuli koputtelee ovelle, että lähetäänkö jo. Oltiin Ainonkaa melkein hereillä... Not.
Ei muuta ku vaatetta niskaan ja menoks. Tätä varten oli muuten jo Limasta hankittu pipot. Siellä on kuulemma kylmä. Kaverin isältä saatiin pullollinen coca-teetä. Tarkotus kuitenki mennä ylemmäs ku ikinä ennen. No me fiksuina tyttöinä Ainon kanssa kiskottiin koko pullollinen jo alkumatkasta. Alkumatkalla tarkotan siis sitä erittäin tasaista automatkaa, joka kesti kolme tuntia. Pari ekaa tuntia meni vielä ihan kivasti alfaltoidulla tiellä, sen jälkeen siirryttiin vuoristoon. Muistan silloin ajatelleeni, että sitä vois tavallaan verrata siihen ku istuu pikaveneen kyydissä aallokossa, jolloin se vene hyppii hulluna ilmaan ja takas. Paitsi että tää oli auto hiekkatiellä ja se ei hyppiny vaan yhteen suuntaan... Sitä sitte tunnin verran.
Laguna 69 sijaitsee tuolla Parque Nacional Huascaranissa, mikä on yksi maailman perintökohteista. Tai no ainaki ton kyltin mukaan. :D
Nää maisemat oli ku suoraa fantasialeffoista. Ensimmäisenä tuli mieleen Taru sormusten herrasta ja vilahti siellä vähän Harry Potterki.
Matka siis alko Konnusta. Mä olin kuulemma se Valkonen Velho. Mikä yllätys tällä tukalla. Ensimmäinen tehtävä oli ohittaa toi ylemmän kuvan sonni, jonka huomasin kameran linssin läpi. Tuli vähän kiire.
Oltiin vielä ihan elossa.
Ilmiselvä Harry Potterin Tällipaju!
Näistä kuvista ei millään pysty näkee, kuinka korkeella oikeesti jo oltiin, koska se nouseminen meni tietty siksakkia ja kun päästiin "ylös", niin hetken ajan oli tasasta ja sit noustiin taas. Eikä sitä lähtöpaikkaa todellakaa nähnyt enää tossa vaiheessa.
Se, mistä sen korkeuden huomas, oli oma hengitys. Mä kiskoin yhen kaverin coca-teestä ainaki puolet, kun yritin saada itteni kasaan. Mitä ylemmäksi päästiin, sitä hitaammaksi kävi mun liikkuminen. Ja se ei kuitenkaan ollu mitenkään super jyrkkää nousua. Tän kuvan kohalla matkaa oli takana kolme tuntia ja mä olin jo ihan loppu. Tai niin mä luulin. Kuulemma tunti vielä edessä.
Nousuvaihetta kutsuttiin Moldoriksi. Meikä: kaks askelta ja tauko, kaks askelta ja tauko. Kaveri työnsi jossaa vaiheessa selästä, kun meinasin jäädä matkalle.
Voiko se olla??
Onks tää totta, pääsinks mä perille!?
Aa, no katos, täällähän noi on muutki! Vissiin vähän voimat loppu.
Evästä naamaan ja kuvien ottoon!
Team Raitapaidat teki sen! 4600m merenpinnan yläpuolella sijaitseva Laguna 69 vallotettu! :D
Tuli vissiin ihan tarpeeseen noi pipot. Ja fleece ja kaulahuivi ja pitkähihanen. Ja Ainon lapaset...
Mulla nousu tonne kesti jonku about neljä ja puoli tuntia, max viisi. Osa porukasta meni vähän nopeemmin, kun mä suunnilleen kuolin loppumetreillä. Ens kerralla sitä coca-teetä tuplamäärä mukaan, kiitos.
Paluumatkalta. Miten se alaspäin meneminen oliki niin paljon helpompaa. :D Joka askeleella piti olla super varovainen ettei jalka lähe alta, mutta toisaalta hengittäminen helpottu koko ajan. Jesh!
Ilmeet ihan kohillaan, mut pakko oli tää tähän vielä lisätä noiden maisemien vuoksi. Tän jälkeen alkoki sitte satamaan. Ai oliks meillä sadevaatteita? No oli tietenkin. Kotona. Suomessa. Vähän turhan kaukana. Ei muuta kun jalkaa toisen eteen, ei pieni sade meitä haittaa. Paitsi ehkä kun matka kestää sen kolme tuntia ja vesi valuu niitä samoja reittejä alas kun mekin. Ja se aikasemmin mainittu Kontu muuttu mukavaksi suoksi. Ja ne purot, joiden yli oltiin aikasemminki hypitty, suureni kanssa. Mainittakoon, että mulla ei ollut yhtäkään kuivaa kohtaa kun pääsin takasin autolle. Jonne muuten meidän porukasta saavuin tokana! Vitsit että olin tyytyväinen. Ja loppu.
Siitä sitte vielä se erittäin ihana kolmen tunnin automatka takasin Huaraziin. Se tunti sitä pomppumäkeä siihen alkuun. Ja niissä märissä vaatteissa tietenkin. "Lievästi" oli kylmä ja nälkä kun päästiin takasin hotellille. AIka tollain perus päivä takana siis.
x Karoliina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti