Saarella ei syödä lihaa eikä kanaa, koska lampaita ja muutamaa koiraa lukuunottamatta siellä ei juurikaan ole eläimiä. Jos joku haluaa kanaa, on sitä useimmiten haettava 35 kilometrin päässä sijaitsevasta Punosta.
Saarelaisilla on oma tapansa pukeutua. Miehet käyttävät ympäri vuoden heidän itsetekemiään villahattuja, jotka muistuttavat yömyssyjä. Hatun väristä näkee, onko mies naimisissa vai naimaton. Hatusta erottaa myös muun muassa, ketkä ovat saaren viranomaisia. Miehet voivat hakea viranomaiseksi mentyään naimisiin. Hatun lisäksi kaikilla miehillä on valkoinen kudottu paita ja mustat housut. Naimisissa olevilla miehillä on vyötäröllä värikäs liina, jonka heidän vaimonsa ovat heille huomenlahjaksi kutoneet. Liina on erittäin vahvaa neulosta ja se tukeekin miesten selkää heidän kyykkiessä pelloilla. Lisäksi miehillä on aina mukanaan pieni punainen kangaspussukka, jossa he kantavat cocalehtiä. Heidän tapoihinsa ei kuulu kätellä tai vaihtaa pusuja tervehtiessä vaan ojentaa cocalehti.
Kaikilla saaren naisilla on perulaiseen perinteiseen tapaan värikkäät hameet ja paidat. Taquilelaiset kuitenkin eroavat muista perulaisista isoilla mustilla viitoillaan, jotka ovat aina miesten tekemiä: yleensä viitan on tehnyt oma isä tai aviomies. Viittojen nurkissa on värikkäät tupsut, joista voi nähdä, onko kyseessä neiti vai rouva. Naimattomien tupsut ovat isompia kuin naimisissa olevien. Valitettavasti mulla ei ole kuvaa noista asuista, koska ne hävisivät mun puhelimen mukana. Kuvia löytyy esimerkiksi googlettamalla Taquile.
Me siis jatkettiin Taquilen saarelle sieltä edellisen postauksen kelluvalta saarelta. Kun vene lopulta kiinnittyi laituriin, oli edessä oppaan mukaan noin 20 minuuttia kävelyä saaren keskusaukiolle. Siis 20 minuuttia, jos on tottunut korkeaan ilmanalaan. Keskusaukio sijaitsee 3950 metriä merenpinnan (ei siis järven) yläpuolella ja laiturilta joutuu kapuamaan noin 500 askelmaa ylöspäin. Monilla on vaikeuksia jo ihan siinä "perus" korkeudessa, mikä Punossa ja Titicaca järvellä on, saati sitten Taquilen saarella. Siihen lisäksi vielä kirkkaalta taivaalta paistava aurinko! Alhaalla vielä hymyilytti, ylhäällä ei niinkään.
Ilmeisesti saarella sijaitsee monta ravintolaa, mutta ryhmät eivät saa itse valita, mihin mennä, vaan saaren viranomaiset ohjaavat heidät johonkin tiettyyn ravintolaan. Meidät ohjattiin paikkaan, joka on ihan keskusaukion vieressä. Luojan kiitos, ei tarvinnut kävellä enempää. Mä olin ihan täysin loppu! Niinkuin jo aikasemmin mainitsin, niin saarella ei syödä lihaa eikä kanaa, joten tarjolla oli joko kuvassa näkyvää kalaa tai täytetty munakas. Lisäksi alkukeitto ja teetä. Varmaan sanomattakin selvää, että ruoka oli taivaallisen herkullista. Teen sai valita kolmesta eri vaihtoehdosta: coca, muña tai sekoitus, jota hauskasti kutsuttiin räjähdykseksi. Cocalehdistä tehty tee auttaa hengittämään korkeissa olosuhteissa ja muña taas muistuttaa minttua (tai mynthonia), joten niiden sekoitus todellakin auttaa.
Kerättyämme voimia oli aika jatkaa saaren halki toiselle laiturille, jonne meidänkin vene oli siirtynyt. Askelma askelmalta hengittäminen kävi helpommaksi ja kuvissa jaksoi taas hymyillä. Onneksi Brajan jaksoi vähän paremmin korkeasta ilmanalasta huolimatta ja napsi kuvia. Mä taisin kaivaa puhelimen esiin ehkä kolme kertaa, koska halusin maisemakuvia No eipä sillä, koska niitäkään kuvia ei enää ole. Selfieillä mennään!
On muuten ihan super vaikeeta kirjoittaa postausta suomeksi, kun kaikki saarella opitut asiat on espanjaksi päässä. Meidän opas tosiaan joutui tulkkaamaan kaiken espanjaksi, koska ei toi quechua oikein lähde. Reissusta kun on jo aikaa, niin joitain asioita tarkistin Lonely Planetin Peru oppaasta, mikä on tietysti englanniksi. Voi tätä kielten sekamelskaa mun päässä!
xx Karoliina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti